ARTIKKELI / 19.08.2025

Rohkeus, avara mieli ja vahva ammattitaito kannattelevat – gynekologi Sari Silventoinen kertoo työstään katastrofialueilla

Maailman humanitaarisuuden päivänä, 19. elokuuta, muistetaan niitä ihmisiä, jotka päivittäin auttavat kriisien keskellä eläviä ympäri maailmaa. Naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Sari Silventoinen on yksi heistä. Suomessa hän on työskennellyt operatiivisen palvelualueen ylilääkärinä Oma Hämeessä. Pian hän siirtyy johtajaylilääkäriksi Etelä-Karjalan hyvinvointialueelle. 

Avustustyötä Sari on tehnyt Punaisen Ristin kautta Afganistanissa, Haitissa, Bangladeshissa ja Gazassa. Hän on hoitanut ihmisiä luonnonkatastrofien jälkeen, pakolaisleireillä ja viimeisimmäksi viime kesänä konfliktialueella Gazassa. Silventoisen työ tuo konkreettisesti esiin sen, miten humanitaarinen apu voi muuttaa ihmisten elämää ja tuoda toivoa keskelle vaikeita olosuhteita. 

Tie avustustyöhön ja valmistautuminen 

Sari kertoo, että ajatus avustustyöstä syntyi jo lääkäriopintojen alussa. Erillistä ”heräämistä” ei koskaan tullut, vaan hän tiesi jo nuorena opiskelijana haluavansa viedä myöhemmin osaamistaan alueille, jossa sitä tarvitaan. 

Suomalainen lääkärikoulutus tarjoaa hyvän lääketieteellisen osaamisen omasta erikoisalastaan, mutta se ei anna valmiutta tämän kaltaiseen kriisityöhön. Punainen Risti järjestää avustustyöntekijöille koulutuksia, jotka keskittyvät avustustyön olosuhteisiin, monikulttuurisuuteen ja käytännön selviytymiseen. Punainen Risti tarjoaa reservissä oleville avustustyöntekijöille myös jatkuvasti lisäkoulutuksia. Avustustyöhön valmistaa parhaiten vahva kokemus potilastyöstä. 

Silventoisen mukaan potilaat ovat periaatteessa samanlaisia kuin Suomessa: synnyttäviä naisia ja erilaisia gynekologisia ongelmia. Erona on se, että heillä ei esimerkiksi ole ollut minkäänlaista raskauden seurantaa ja he tulevat usein sairaalaan huomattavasti heikkokuntoisempina tai liian myöhään. Myös potilaiden hoitamisessa on rajoituksia, esimerkiksi mahdollisuuksia tehohoitoon ei katastrofialueilla ole.

– Meillä oli lapsi, joka syntyi täysin terveenä, mutta hän ei hengittänyt. Yhdessä lastenlääkärin ja anestesialääkärin kanssa yritimme miettiä päämme puhki, mistä on kyse ja anestesialääkäri jopa soitti Osloon yliopistolliseen sairaalaan neuvoja saadakseen, kertoo Silventoinen.

– Suomessa lapsi olisi viety tehohoitoon, ja hän olisi todennäköisesti selvinnyt. Bangladeshissa tätä mahdollisuutta ei ollut. On vaikea hyväksyä potilaan menettämistä olosuhteiden takia, mutta tapahtuneiden kanssa pitää oppia elämään ja ne pitää käsitellä.

Humanitaarinen työ tuo myös eteen vaikeita päätöksiä. Esimerkiksi keisarileikkaus voi pelastaa lapsen tässä hetkessä, mutta leikkaus altistaa äidin mahdollisesti vaaraan seuraavassa synnytyksessä ilman asianmukaista hoitoa.

– Pitää miettiä, priorisoidaanko lapsen pelastaminen nyt vai varmistetaanko, että äiti pysyy hengissä muille lapsilleen. Tällaisia valintoja Suomessa ei joudu tekemään.

Onnistumiset kuitenkin kompensoivat rankkoja hetkiä: suuri osa potilaista lähtee sairaalasta onnellisena terveen lapsen kanssa. Tämä on suurin ja tärkein syy, miksi työtä jaksaa. 

Jaksaminen ja kaksi maailmaa 

Akuutit tehtävät katastrofialueilla kestävät yleensä enintään viisi viikkoa, ja silloin työtä tehdään lähes tauotta. Lepo ja hetket omassa rauhassa auttavat jaksamaan. Tiivis työryhmä ja kollegoiden tuki ovat ratkaisevia. Avustustyöntekijöitä tulee kohteeseen ympäri maailmaa, ja joskus Sari on ollut tiimin ainoa suomalainen. 

– Meillä avustustyöntekijöillä on vähän kuin kaksi elämää: on elämä siellä ja elämä täällä. Ne pitää pystyä erottamaan toisistaan. Ei voi ahdistua kehitysmaan ja kehittyneen länsimaan terveydenhuollon erosta. Jos ahdistuu liikaa, pitää miettiä kannattaako keikoille lähteä. Perheen kanssa tulee sopia asioista ennen matkaa. Yhteydenpito läheisten kanssa toimii yleensä netin kautta.

Avustustyön aikana täytyy luoda yhteistyö paikallisten terveydenhuollon toimijoiden kanssa. Miettiä esimerkiksi potilaiden jatkohoitopaikkoja ja jatkohoitoa. On tärkeää tiedottaa, mitä avustustyöntekijät pystyvät tekemään ja mitä eivät. Paikalliset ovatkin yleensä hyvin kiitollisia kaikesta avusta. 

– Joka kerta, kun nainen lähtee terveen lapsen kanssa ulos sairaalasta, se on mieletön juttu. 

Ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa riippumatta kulttuurista tai harjoitetusta uskonnosta. Avustustyöntekijöiden tulee työskennellä kuhunkin kulttuuriin sopivalla tavalla sekä hyväksyä, ettei aikkea voi tai saa tehdä, vaikka pystyisikin. 

Apu menee perille 

Kokemus on opettanut, että yksi autettu ihminen on suuri saavutus. Avustustyössä on turha ajatella, että lyhyessä ajassa pystyy muuttamaan kehitysmaan terveydenhuollon toimivaksi. 

Sari korostaa, että isojen järjestöjen apu todella menee perille. Muun muassa Punaisen Ristin nälkäpäiväkeräys mahdollistaa telttasairaalan lähettämisen täysin tuhoutuneeseen maahan maanjäristyksen jälkeen. Kritiikkiä on annettu avustusjärjestöjen hallinnollisille rakenteille, mutta ne mahdollistavat sairaaloiden varustamisen, lähettämisen sekä avustustyöntekijöiden palkkaamisen, lähettämisen kohdemaahan sekä kohdemaassa paikallisten ihmisten palkkaamisen sairaalaan työntekijöiksi.  

Vinkit avustustyötä harkitseville  

Turvallisuustilanne monilla alueilla on heikentynyt, ja avustustyöntekijöiden turvallisuus on tärkeä huolenaihe. Silti Sari uskoo ihmisten hyvyyteen:

– Ei saa luopua toivosta. Ihmisiä, jotka haluavat auttaa, on edelleen paljon.

Hän antaa myös vinkkejä avustustyötä pohtiville: humanitaarinen työ vaatii rohkeutta, ammattitaitoa ja joustavuutta. On hallittava oma työ hyvin Suomessa ennen lähtöä. Lisäksi on oltava valmis tekemään myös muuta kuin omaa erikoisalaa – esimerkiksi auttamaan sairaalan pystytyksessä tai hallinnollisissa tehtävissä.

Avustustyöntekijä on osa suurempaa kokonaisuutta: sairaala toimii kuin pieni kaupunki, ja siihen tarvitaan sähkömiehiä, hallintohenkilöitä ja monia ammattilaisia.

– Rohkeasti mukaan, mutta varaudu kaikkeen. Avara mieli ja vahva ammattitaito ovat avain onnistumiseen.

Sari muistuttaa myös, että kaikkien ei tarvitse lähteä avustustyöhön. Avustustyöhän lähteminen ei onnistu ilman työnantajan lupaa ja koko työyhteisön joustamista – jonkun on tehtävä lähtijän työt.