Agenttien matkassa: Kuuraketti

Ian Fleming kirjoitti vuonna 1955 salaisesta agentista ja kuuraketista. Kuuhun matkustaminen ja siihen liittyvät investoinnit, innovaatiot ja riskit lienevät olleen kuumottavan kiehtovia ja pelottavia ajatuksia aikanaan. Eihän se, että raskasta hoitoa saavan henkilön oman oven takana on kokonainen koti, voi olla 2020-luvulle mentäessä vastaava pelottavan riskialtis ja kuumottavan monimutkainen aihe?

Ikääntyneiden pitkäaikainen hoito ja hoiva ovat muiden muutosmyllerrysten keskellä myös melkoisessa murroksessa.

Ympärivuorokautisten hoivakiinteistöjen vapaarahoitteinen rakentaminen kiihtyy, vaikka jo olemassa olevia yksityisesti rahoitettuja tehostetun palveluasumisen asuntoja on maassamme tyhjillään noin 1600 kappaletta. Yksityiset isot toimijat ostavat kiihtyvällä vauhdilla pienempiään, mikä toki ei ole uusi ilmiö. Uutuutena ostomarkkinoilla nähdään yksityisten halu ostaa kunnilta vanhoja, investointivelkaa sisältäviä peruskorjauksen tarpeessa olevia ikääntyneiden hoitoon liittyviä kiinteistöjä. Kiinteistön mukana ei myydä vain rakennusta vaan kajotaan kaikkiin julkisiin palveluihin: pienissä kunnissa koko ikääntyneiden palveluiden tuottamisen tilat saattavat olla myyntilistalla. Usein näihin sopimuksiin liittyy kytkös siitä, että henkilöstö siirtyy rakennusten mukana, ja lanseerataan palveluseteli, jolla julkinen toimija myöntää asiakkaalle oikeuden valita yksityinen asumispalvelupaikka. Tai jos asiakas ei vastaanota palveluseteliä, käytännössä julkinen toimija ostaa palvelut joka tapauksessa ko. toimijalta. Niissä pienissä kunnissa, missä myös osa kotiin annettavista palveluista kytkeytyy myytävään julkiseen rakennukseen (mm. kylvetyspalvelut, päivätoiminta, kuntosalit jne.) syntyy käytännössä monopoli yksityiselle toimijalle, koska kunnan alueella ei ole riittävästi markkinaa tehdä aidosti valintoja.

Toki päätöksen takana on monia perusteluja, joista pienimmät eivät liittyne pelkoihin kiinteistörasitteista ja sen kustannuksista tai lupauksiin tehdä asioita halvemmalla kuin nyt julkinen toimija tekee.

Vuosikymmenten päässä on aika siitä kun vanhainkotien asukkaat pyöräilivät idyllisessä maalaismaisemassa vanhainkodilleen, kasvattivat siellä kukkia ja kasviksia, osallistuivat ylläpitotöihin. Tällöin rakennettiin nämä nykyiset vanhainkodit, joita sittemmin halutaan ostaa. Sen jälkeen olemme siirtyneet aikaan, missä ympärivuorokautiseen hoitoon ohjautuvat ikääntyneet, joilla on tarvetta ympärivuorokauden saada yhden tai kahden henkilön apua kaikissa päivittäisissä toimissa pukeutumisesta hampaitten pesuun ja ruokailuun. Palvelurakenne muuttui noiden vuosikymmenten aikana sellaiseksi, missä asiakkaan avun tarve määritti hänen asumismuotonsa: ikääntynyt saattoi joutua muuttamaan vuodenkin aikana useaan kertaan (kotoaan kunnan keskustaan palvelukotiin, palvelukodista vanhainkotiin ja vanhainkodista sairaalaan tai terveyskeskukseen) riippuen miten hänen toimintakykynsä kehittyi. Pid(ä)imme sitä normaalina.

Mutta emme halua sitä enää. Professori Vauramo osoitti sote-ammattilaisille tutkimusryhmiensä kanssa kymmenen vuotta sitten jo, miten absurdia on, että ikääntyneet asuvat 10–20 vuotta terveyskeskusten vuodeosastoilla, joissa henkilökohtaisen (?) tilan muodosti usean hengen huoneessa sairaalasänky ja yöpöytä. Osastolla oli kolme nojatuolia 20 potilasta varten. Tällä asumisen ratkaisulla on hintalappu/vrk. Harva kuitenkaan tarvitsi lääkärin 24/7 läsnäoloa koko tuota 10–20 vuotta joka ikisenä päivänä, mikä siis olisi kumoamaton perustelu järjestelylle. Emme halunneet enää tätä silmiemme avauduttua ja ryhdyimme muuttamaan palvelujärjestelmää laitosvaltaisuudesta tehostetuksi palveluasumiseksi, jossa jokaiselle on oma huone ja vessa sekä yhteiset tilat, joissa ruokaillaan.

Nyt meillä on tehostettua palveluasumista. Vessan ympärille rakentuneita huoneita, joiden suuruutta määrittelee se, pääseekö esteettömästi liikkumaan huoneessa apuvälineiden turvin ja riittääkö vessassa pinta-ala avustajalle ja apuvälineelle. Tilojen suunnittelu varsinkin vapaarahoitteisella puolella on maksimoinut yhteisten tilojen ja resurssien käytön tehokkuuden.

Kuka meistä tulevista ikääntyneistä haluaa muuttaa tällaiseen asumisratkaisuun? Kaikkina ikäkausinamme asuntomme muodostuvat paljosta muustakin kuin sängystä huoneessa ja vessasta.

Kun nyt rakennetaan jotakin, se tulisi rakentaa vuosikymmenten päähän. Ensimmäiseksi siis niille henkilöille, jotka ovat nyt 50–60-vuotiaita. Haluatteko te muuttaa asumaan huoneen ja vessan yhdistelmään? Riittääkö se teille kodiksi? Haluatteko te edelleen muuttaa niin monta kertaa kuin hoidon tarpeenne sitä vaatii? Ettekö pikemminkin toivoisi voivanne luoda kodin asumuksesta, jossa asutte? Toivoisitteko mahdollisuutta vetäytyä omaan rauhaan kotiinne, jos sitä haluatte, ja mahdollisuutta osallistua ja olla osa yhteisöä, jos niin haluatte? Nykymuotoinen tehostettu palveluasuminen ei sitä mahdollisuutta teille tule antamaan.

Ikääntymisen huippu on kohta jo täällä. Nyt tehtävät rakentamisratkaisut ovat vanhoja jo valmistuessaan: ikähuippu ohitetaan pienemmillä paikkakunnilla nopeasti ja suuremmilla hieman hitaammin mutta yhtä kaikki se ohitetaan. Sen jälkeen kysymys on siitä, ovatko rakentamisen, hoivan ja asumisen ratkaisumme olleet kestäviä, ovatko ne käyttökelpoisia myös ikääntyneille tästä eteenpäin?

Meidän kaikkien pitäisi uskaltaa vaatia voimakkaasti sitä, mitä haluamme: asumisratkaisuja, jotka kestävät läpi toimintakyvyn muutosten. Asumisratkaisuja, jotka mahdollistavat osallistumisen elämään, kansalaisyhteiskuntaan, jos niin haluamme. Asumista, joka tuntuu kodilta, jossa on kaikki kodin elementit, joista makuuhuone ja vessa ovat vain osa. Asumista, joissa voimme nauttia elämän muistakin osa-alueista – kulttuurista, eri-ikäisistä ihmisistä, liikunnasta ja turvallisesta vapaudesta – vaikka muistimme karisisikin.

Annukka Kuismin
Annukka Kuismin

Muutosagentti, ikäihmiset ja omaishoito

2 Kommenttia
  • Eija Lepola
    Posted at 21:32h, 01 joulukuun Vastaa

    Kiitos Annukka erinomaisesta kirjoituksesta.
    Palasin juuri pari tuntia sitten tapaamasta läheistäni tuollaisesta sänky&huussi-paikasta, ja nämä vierailut saavat minut tavattoman surulliseksi. Asiaa on kuitenkin tavattoman vaikea kommentoida ilman, että joku pahoittaa mielensä (pitää olla tyytyväinen) – vaikka en tiedä ketään, joka haluaisi muuttaa tuollaiseen hoiva(?)kotiin. Kysehän ei ole pelkästä rahasta, vaikka niin annetaan usein ymmärtää. Aneemisen rakennuskulttuurin lisäksi kyse on myös hyvästä tahdosta ja halusta luoda kauneutta ja viihtyisyyttä ympärilleen. Kyse on myös eri ikäisten ihmisten arvostamisesta. Henkilökuntakin taatusti tekisi mieluummin töitään viihtyisässä työympäristössä. Beige maali tai aneemiset verhot eivät ole edullisempia kuin iloisemmat, Ja kaikki eivät jaksa katsoa aamusta iltaan ja päivästä toiseen telkkaria tunkkaisessa ilmassa tai ihmetellä vanhaa rukkia. Kulttuuria ja luonnossa liikkumista harrastaneet eivät halua halata Tiimari-teddynalleja tai pelata loputtomiin bingoa, vaan saada happea ja mahdollisuuden liikkua (autettuna), ettei toimintakyky katoa. Ja vaihtelevaa tekemistä. Että on jotakin, mitä odottaa.

  • Annukka Kuismin
    Annukka Kuismin
    Posted at 11:30h, 04 joulukuun Vastaa

    Kiitos Eija kommentistasi. Ajatuksesi jakavat monet ja kuten sanot: asiaa on vaikea kommentoida siten, että se tulkittaisiin pelkästään rakentavaksi. Mutta mikään ei muutu, jos asiasta ei keskustella!

Osallistu keskusteluun