Agenttien matkassa: Nobody Lives Forever

Huolimatta siitä, mitä tässä blogissa tarkoituksellakin kärjistäen ja haastaen kirjoitan (tai minkä voi lukea rivien välistä tai mitä otsikko suorastaan kirkuu), en toki millään tavoin enkä muotoa kannata, enkä hae huonoa ja laadutonta hoitoa. En kiistä kaikkien oikeutta hyvään ja turvalliseen elämään. Enkä lähde kumoamaan sitä, että elämä itsessään on kaiken lähtökohta. Kaikki haluavat (pääsääntöisesti) elää ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Silti haluaisin nostaa esiin muutaman näkökulman siihen, miten yhteiskuntamme hakee rajaa hyvän elämän ja varmistetun selustan välillä. Varmistetulla selustalla viittaan lainsäädäntöön, laatukäsikirjoihin, toimintamalleihin, -ohjeisiin, -vastuisiin, kriteereihin jne.; kaikkeen siihen, mikä on olemassa määritelläkseen, että teemme viranomaisina ja ammattilaisina kaiken mahdollisimman hyvin kaikista erilaisista virallisesti tunnistetuista näkökulmista. Ja siksi ettei vaan pääsisi sattumaan tilanteita, jotka aiheuttavat vaaraa tai jättäisimme huomiotta asiat, jotka muodostavat riskejä.

Hyvä elämä ja viranomaisten luoma maailma eivät kulje läheskään aina käsi kädessä. Millään asiakasryhmällä, uskaltaisin väittää.


Aalto-yliopiston Sotera-instituutin seminaarissa torstaina 8.6. kuultiin Hollannista Eloy van Hal´n esitystä De Hogeweykistä, niin sanotusta muistikylästä. Ärsyttää ihan kirjoittaa tuo termi tähän blogiin (ja teen sen vain saadakseni lukijat kartalle); organisaationa he eivät pidä siitä, että heidän hoivakonseptiinsa ja työhönsä viitataan ”muistikylänä”. Termi viittaa siihen, että pääosaa näyttelee asiakkaiden muistamattomuus ja sairaudet sen takana, ei suinkaan se, että siellä on tarkoitus antaa sija mahdollisimman hyvälle ja oman näköiselle elämälle henkilöille, joiden elämää on muuttanut vakava muistihäiriö.

Kirjoitin yhden lauseen ylös van Hal´n puheesta: ”The regulations always follow the innovations”. Todellakin toivon niin käyvän myös Suomessa. Siis siinä mielessä, ohjaako toimintaamme hyvä elämä (sitä koskevat innovaatiot ja uudet tavat ajatella tai tehdä) vai selustan takaaminen. Tai että niiden välille löytyisi ainakin parempi sekoitussuhde kuin mikä nyt näyttää vallitsevan. Hyvä elämä ripsauksen aina edellä, hyvä selusta olemassa varmistaakseen sen toteutumisen.

Esimerkkejä hyvän elämän ja selustan varmistamisen välisen debatin ilmentymistä De Hogeweyssä oman tulkintani mukaan:

  1. Omaisten kanssa käydään tarkka keskustelu ja kartoitus, kun he hakeutuvat De Hogeweyk’n pakeille saadakseen omaisensa sinne asumaan. Yksiköllä lienee erinomainen maine kotimaassaan, ainakin se on hyvä maailmanlaajuisesti. Paikkaan käydään tutustumassa eri puolilta maapalloa, ja ymmärrykseni mukaan herra van Hal myös matkustaa paljon puhumassa edustamastaan ja luomastaan konseptista.

Keskusteluissa omaisten kanssa pääroolissa on selvittää, millaisesta ihmisestä on kyse. Millaista elämää hän on elänyt, mistä hän pitää, millaiset asiat hän tunnistaa ja kokee omikseen. Keskustelua käydään myös siitä, mitä De Hogeweyk ei ole. Se ei ole yksikkö, johon kannattaa tulla jos haluaa mahdollisimman paljon sairaanhoitajia omaistaan hoitamaan. Se ei ole paikka omaisille, joiden suurin pelko on esimerkiksi ikääntyneen kaatuminen (= kaatuminen on estettävä pitämällä mahdollisimman hyvin huoli siitä, ettei omainen liiku, tai ainakaan liiku itsekseen, eikä ainakaan tiloissa ja tilanteissa, joissa hänen kaatumisriskinsä on suuri kuten ulkoilmassa). Paikka ei siis ole oikea sellaisille ihmisille, jotka preferoivat turvallisuutta, määrällisesti suurta terveydenhuollollista osaamista henkilökunnassa . Tai lääkärin jatkuvaa läsnäoloa. Niillä on omat merkittävän hyvät puolensa ja niille on paikkansa ja tarpeensa. Mutta ne myös kaventavat lähtökohtina hoivaorganisaation toimintatapoja ja ihmisten elämää niiden mukaan luoduissa ympäristöissä.

De Hogewey on tehnyt oman valintansa lähtökohtiensa suhteen ja siihen on tyytyminen. Linjaa ei muuteta sen jälkeenkään kun asukas on paikkaan muuttanut, vaikka omaiset muuta vaatisivat.

Luonnollista ja läpinäkyvää.

  1. Asukkaat osallistuvat päivittäin muun muassa yksikkönsä ruoan hankintaan, tekemiseen ja valmistamiseen. Silläkin uhalla, ettei heillä ole hygieniapasseja ja että he ilman valvontaa pääsevät halutessaan yksikön jääkaapille hakemaan jotakin syötävää. Olen kuullut herra van Hal’n kertovan, että heillä meni Hollannissa lähes 20 vuotta ennen kuin lainsäädännössä mahdollistettiin (tietenkin tietyin rajauksin) se, että tämä on laillista eikä organisaatioon tule valvontaviranomaisten toimesta lappua luukulle hygieenisyyssäännösten tai muiden vastaavien rikkomisesta. Siis toistakymmentä vuotta organisaatio teki yhteistyötä erilaisten viranomaisten kanssa, mittasi, tutki, todisteli ja reklamoi, mutta sai kuin saikin muutoksen aikaan siinä, että on hyväksyttävää, että heidän olosuhteissaan myös muistisairaat saavat käydä yksikön jääkaapilla ja valmistaa ruokaa, jota kaikki muutkin syövät.

Huh.

  1. Kylässä on suihkulähde. Tarkoituksella, koska se on kaunis katsella. Herra van Hal kertoi että häntä pidettiin hulluna, kun hän halusi suihkulähteen keskeiselle paikalle kylään. Hänen huoneensa sijoittuu siten, että hän voi aina paikalla ollessaan tarkkailla suihkulähteen tapahtumia. Onhan se potentiaalisesti vaarallinen. Van Hal kertoo miten häntä varoiteltiin siitä, että dementoituneet asukkaat hakeutuvat suihkulähteeseen ja hukkuvat sinne.

Eivät dementoituneet ihmiset ole tyhmiä. He tunnistavat suihkulähteen ja tulevat katsomaan sitä, ihan kuten pääosa meistä länsimaissa asuneista henkilöistä. Suihkulähteeseen ei ole hukkunut yksikään. Kuulemma ensi kertaa pariinkymmeneen vuoteen tässä vähän aikaa sitten yksi rouvashenkilö meni tahallaan suihkulähteeseen tietäen sen olevan poikkeuksellinen teko; hän oli pahan kerran suivaantunut siitä, ettei häntä päästetty kylästä ulos sitä salaista reittiä pitkin, jonka hän oli tunnistanut ja josta hänen omaisensa oli päästetty. Hän teki retkensä suihkulähteeseen suutuspäissään saadakseen huomiota asialleen, purkaakseen turhautumistaan. Hän kastui.

Minuakin harmittaisi, jos elämääni rajoitettaisiin enkä pääsisi perheeni mukaan.

  1. De Hogeweyk’ssä asuu yli 100 asukasta. Siellä on useita asumisyksiköitä, joissa asuu kuudesta seitsemään ikääntynyttä. Jokaisella yksiköllä on oma piha-alueensa tai parvekkeensa ja kylän kaikki tilat, kadut, tiet ovat alati asukkaiden käytettävissä ja saavutettavissa. Ovet ovat auki ja milloin vain voi lähteä minne mieli tekee (rajatulla alueella). Kylässä on puolikas fysioterapeutti. Hänen vastaanotoillaan fysioterapiatiloissa käy keskimäärin vajaa 10 asukasta. Muiden kuntoutus tapahtuu päivittäisessä elämässä heidän kotiyksikössään osana arkiaskareita.

En ole vielä tavannut muistisairasta jonka toimintakyky kohenee kerran viikossa tunnin vierailulla fysioterapiatilassa, joka on hänelle vielä toimintaympäristönä vieras ja aiheuttaa pikemminkin hämmennystä. Varsinkaan jos hän pääsääntöisesti seuraavat kuusi päivää istuu tuolissaan valveilla olon ajan.


Minun tekisi mieleni kertoa niistä keskusteluista, joita Suomessa käydään tällä haavaa siitä, millaisia lupia tai -kortteja esimerkiksi perhehoidossa asiakkaiden tulisi suorittaa voidakseen osallistua kotinsa arkiaskareisiin, kuten ruoan tekemiseen, halon hakkuuseen tai saunan lämmittämiseen.  Siksi, että haluamme asioiden olevan järjestyksessä, mahdollisimman turvallista ja mahdollisimman oikein. Että jos jotain tapahtuu, kaikki on ainakin lähtökohtaisesti ollut kunnossa ja kaikki eri viranomaiset ja vastuutahot ovat säntillisesti hoitaneet pestinsä niin kuin kuuluu ja kuten selustan turvaaminen edellyttää. Ketään ei voi syyttää laaduttomuudesta, lepsuilusta, vastuun pakoilusta eikä virheistä.

Mutta kuka kiinnittää huomiota siihen, missä kulkee raja, miten paljon karsimme ja vaikutamme yksipuolistavasti niiden asiakkaiden elämän sisältöön, joiden hoidon laadusta, turvallisuudesta ja yksilöllisyydestä niin huolta pidämme? Miten monessa asiassa meidän pitää käyttää 20 vuotta kunnes lainsäädäntö tulee perässä? Eikö voisi löytyä jotain oikopolkua jostakin ettemme olisi liian kankeita ja hitaita mutta kuitenkin vastuullisia ja laadukkaita? Myös elämän näkökulmasta? Kun sitä elämää ja tehtävää ja koettavaa on, loppuun saakka.

Annukka Kuismin
Annukka Kuismin

Muutosagentti, ikäihmiset ja omaishoito

3 Kommenttia
  • Rita Oinas
    Posted at 13:22h, 26 kesäkuun Vastaa

    Raikasta, virkistävää luettavaa…Hyvä Annukka!

    • Annukka Kuismin
      Annukka Kuismin
      Posted at 13:52h, 26 kesäkuun Vastaa

      Kiitoksia Rita!

  • Tiina Kuopanportti
    Posted at 14:12h, 29 kesäkuun Vastaa

    No tähän on olemassa ratkaisu! On ollut jo vuosien ajan, mutta valitettavasti sen käyttöön ottamista on -syystä tai toisesta- vältelty. Oikeudellinen ennakointi ja oikea-aikainen kouluttaminen sen toteuttamiseen. Helppoa ja kustannustehokasta.
    Problem solved.

Osallistu keskusteluun