Agenttien matkassa: For Special Services? (James Bond, 1982)

Ikääntyneiden palvelujen valmistelussa maakunnissa luodaan ja kokeillaan – hankkeissa tai ilman hankkeita – erilaisia toimintamalleja. Tavoitteena on löytää kärkihankkeen tavoitteita toteuttavia käytäntöjä, joilla varmistetaan palvelujen yhdenvertaisuus, koordinoitavuus ja kustannuskasvun hillitseminen samalla, kun palveluja todennäköisesti tarvitsevien ikääntyneiden määrä kasvaa ja nykyisten palvelujen rakenteeseen ja sisältöihin täytyy tehdä muutoksia.

Tähän valmisteluun liittyvien asioiden ja näkökulmien määrä on lähes tulkoon rajaton. Aina löytyy jokin vinkkeli tai yksityiskohta, josta vielä kertaalleen voitaisiin asiaa tarkastella ja viilata paremmaksi.

Se on toki positiivista ottaen huomioon, miten tärkeiden asioiden äärellä ollaan. Se kuitenkin tekee valmistelusta haastavaa. Jatkuvasti on tehtävä tienhaaroissa päätöksiä siitä, mitä polkua lähdetään kulkemaan, täytyykö peruuttaa takaisin edelliseen tai sitä edelliseen risteykseen ja valita uudelleen vai ei.

Valintoja täytyy tehdä, eikä kaikkea voi ottaa huomioon; jokin näkökulma jää vähemmälle huomiolle jo siksi, ettei kukaan tai mikään joukko ole havainnointikyvyssään rajaton.

Tässä kuitenkin muutama nosto näkökulmista, jotka koen itse mielenkiintoisiksi ja jotka ovat nousseet esiin viimeisen kuuden kuukauden aikana useampaan otteeseen:

  • Erinomaista viilattua (auditoitua) laatua vai riittävän hyvää?

Kaikki haluavat rahoilleen vastinetta. Hyvää laatua huokeimpaan hintaan. Kun rahasta puhutaan, kukaan ei halua heitellä (rajallista määrää) seteleitä ilmaan tietämättä mitä sillä saa. Haluttaisiin ehkä parasta mutta ei välttämättä maksaa siitä.

Strategisen johtamisen eräässä opissa sanotaan, että organisaation on tehtävä valinta siitä kärjestä, millä se aikoo markkinoilla pärjätä. Onko sillä paras laatu, halvin hinta vai satsaako se asiakaskeskeisyyteen? Tämä mustavalkoinen näkemys on sittemmin poikinut useita vähemmän särmikkäitä näkökulmia. Voidaan ajatella, että organisaation on markkinoilla pärjätäkseen löydettävä oma sopiva ja toimiva yhdistelmänsä näistä asioista. Mutta vain yksi voi olla keihäänkärki, tilan raivaaja, se millä erottaudutaan muista kilpailijoista.

Parasta laatuakaan ei saa myytyä ala-arvoisella asiakaspalvelulla, eikä halvin hintakaan houkuttele ostajaa, jos kassalta lähtiessä tuote on osasina. Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa kysymys on yhtä relevantti kuin missä muissa asioissa tahansa. Osaammeko löytää sen riittävän hyvän, mikä tässä kontekstissa merkitsee mainitun kolmiulotteisen maailman parasta mahdollista ja sopivinta yhdistelmää?

  • Sitä saa mitä tilaa; osaammeko tilata?

Miten fiksuja olemme tässä ajassa miettimään sitä, mitä haluamme ja tarvitsemme jatkossa ja osaammeko sitä toteuttaa? Miten taitavia olemme pohtimaan noita asioita muiden puolesta? Siis niiden nykyisten ja tulevien ikääntyneiden puolesta. Miten hyvin he osaavat arvioida asioita peilaten tulevaisuuteen, koska teemmehän tätä myös tulevaa varten?

Jos onnistumme tilaamisessa ja tulevaisuuden ennakoimisessa, onnistummeko seuraamaan saammeko sitä, mitä halusimme ja halusimmeko oikeaa asiaa? Voisimme perustaa jonkinnäköisen maailmanlaajuisen palkintokategorian sille, joka keksii parhaimman tavan mitata esimerkiksi sosiaalipalvelujen vaikuttavuutta.

  • Kuka on ikääntynyt?

Huomattavan useat eläkeikään ehtineet ovat tuoneet julki tuohtumuksensa siitä, mikä ihmeen ikääntymisen mitta on 75 vuoden rajapyykki. Miksi aina heidän ikäluokkansa esiintyy kaiken pahan alkuna ja juurena? Miksi heitä on aina liian paljon ympärivuorokautisessa hoivassa ja liian vähän omissa kodeissaan itsenäisinä asumassa? Miksi heitä ei ole tarpeeksi paljon omaishoidon tuen asiakkaina?

Siinä he istuvat tuoleissaan kuten kuka tahansa 27 tai 52 vuotta täyttänyt ja kyselevät mistä tämä kaikki negatiivisuus. Entä jos jokainen meistä kuuluisi johonkin seurattavaan ikäluokkaan, josta aina tuotaisiin esiin se, miten väärässä paikassa ja tilanteessa olemme taas olleetkaaan suhteessa tavoitteisiin jonkin alueen tasolla tarkasteltuna?

Voimassa oleva niin sanottu vanhuspalvelulaki määrittelee ikääntyneen väestön tarkoittamaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevaa väestöä. Hollannissa ikääntyneistä puhuttaessa viitataan 80 vuotta täyttäneisiin.

Mikä on oikea viiteryhmä seurata ikääntyneiden palveluihin liittyviä asioita makrotasolla? Tai olisiko olennaista seurata myös positiivisia signaaleja? Se on selvää, että jotain on seurattava, muuten suunnistetaan mutu-tuntumalla.

  • Valmistelemmeko huippuunsa viritettyjä erityistason palveluja, joissa monialaista ammatillista osaamista hyödynnetään maksimaalisesti, vai elämänmakuisia arkeen soveltuvia ja muuttumaan taipuvia palveluja, joissa on mahdollisuus konsultoida asiantuntijoita tarvittaessa?

Myönnän: johdatteleva kysymys ja näkökulmien vastakkainasettelu. Vastalause hyväksytään, jos joku haluaa sen esittää. Tuleeko meidän kuitenkin valita? Ja ovatko nämä oikeat vaihtoehdot?

Ympäri mennään, yhteen tullaan, luulen. Mutta onko matka olennaisempaa kuin tulos? Siihen en uskalla ottaa kantaa, koska tulosta ei pidä väheksymän, kuten ei matkaakaan.

Onko palvelu erityistä vai arkea, kelle se on arkea ja kelle erityistä? Kuka sen tietää? Eräässä Lauri Tähkän ja Elokerjuun laulussakin kysellään monesta asiasta samalla tavoin pyöritellen, esimerkiksi: ”Ei tunne oo järkeä köyhempää, köyhä on järki ja tunne käypää, Jos tunne on suoraa ja järki väärää, Kuka järjen säätää ja tunteen määrää?”.

Tavoiteltaisiinko elämän oloista positiivisesti erityistä?

Annukka Kuismin
Annukka Kuismin

Muutosagentti, ikäihmiset ja omaishoito

Ei kommentteja

Osallistu keskusteluun