Agenttien matkassa: Lähtökäsky, 007 (Licence Renewed)

Tammikuun toisella viikolla ikäihmisten palvelujen muutosagenttien ryhmä täydennettynä STM:n, YM:n ja Aalto-yliopiston edustajilla lensi Hollantiin ja neljän päivän aikana tutustui yli kymmeneen erilaiseen kohteeseen. Pääsääntöisesti kohteet olivat asumispalveluyksikköjä, mutta esittelyssä oli myös suomalaiseen perhehoitoon, mielenterveyskuntoutukseen ja kotihoitoon linkittyviä ratkaisuja.

Yhteisiä nimittäjiä vierailukohteillemme olivat arkkitehtuuriset, rakenteelliset ratkaisut ja yhteisön läheisyys. Mutta niitäkin enemmän ihmisen oma elämä. Arki. Ja vapaaehtoistyön rooli.

Joku meistä totesi sittemmin, että menimme katsomaan rakennettuja ympäristöjä ja saamaan sieltä voimaa kannustaa omassa maassamme uudenlaiseen ajatteluun rakennusratkaisuissa. Mutta saimme sieltä paljon enemmän ja jotain muuta. Löysimme arjen merkityksen.

Me muutosagentit taidamme paraikaa kysellä ympäri maata, miten meillä Suomessa näkyy ikääntyneiden arki. Heidän elämänsä? Oikeasti? Palveluissa? Ajatuksissamme? Taidamme jakaa kokemustemme perusteella melko perustavaa laatua olevan epäilyn, että tuo arki ja elämä muuttuu ammattilaisten näkemysten perusteella sellaisen tekijän kuin palvelujen tarve mukaan, ei suinkaan päinvastoin.

Sattumalta luin Parempi arki –hankkeen kirjallista yhteenvetoa siitä, mitä asioita asiakkaat ja ammattilaiset haluaisivat tuoda näkemyksinään sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukseen. Tästä yhteenvedosta silmilleni pomppasivat edellä mainittuihin kysymyksiin liittyen nämä lauseet:

Asiakkaiden mielestä on tärkeää, että ammattilaisilla on riittävästi aikaa ja osaamista heidän asioidensa hoitamiseen. Asiakas on aina oikealla ”luukulla”. … Erilaisia asiakkaiden arviointipisteitä on liikaa. Asiakas joutuu täyttämään arviointi/esitietokyselyjä ja vastaamaan samoihin asioihin eri ammattilaisille moneen kertaan. Tiedon kulku on heikkoa. ”Hienoa, että asiakas voi tavata usean ammattilaisen samalla kertaa, eikä suunnitelmia ole monia. Ei tarvitse kertoa taustoistaan uudestaan ja uudestaan eri ihmisille.

 Kaikki olennaisia asioita. Niitä voi ammattilaisena lukea ainakin kahdella tapaa:

Meidän täytyy muuttaa nykyisiä prosessejamme sillä tavoin, että asiakkaiden kokemus kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta tulee toteutumaan. Meidän pitää purkaa päällekkäisyyksiä ja lisätä palveluosaamista, sisäistä yrittäjyyttä ja vastuunottoa työntekijöidemme keskuudessa. Tietojärjestelmille tulee tehdä jotain ja pian. Viimeinkin. Asiakkaat arvostavat joustavaa moniammatillisuutta; meidän pitää lisätä eri ammattilaisten yhteistyötä.

TAI

Meidän tulee tehdä tuota kaikkea mutta ei siinä vanhassa viitekehyksessä missä olemme tottuneet sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuutta mieltämään. Me olemme ihmisen elämän ja arjen tukipalveluita, meidän tulee muotoutua hänen elämäänsä, ei toisinpäin.

Mitä tarkoitan toisella kohdalla käytännössä? Esimerkki sosiaali- ja terveyspalvelujen ulkopuolelta. Menin pankkeihin hoitamaan kuolinpesän asioita. Toiseen pankkiin mennessä olin jo tehnyt päätelmän, että tässä maailmassa asiaan liittyy prosessi, joka käytännössä vaatii vähintään kahta vierailua per pankki: ensin yhtä asian vireille laittamiseksi ja sitten toista selvitysten jälkeen asian päättämiseksi. Olin täysin tyrmistynyt, vaikkakin toki ymmärsin kaikin puolin miksi prosessi oli niin monimutkaiseksi tehty. Tyrmistykseni oli ymmärrystäni suurempi. Se ei sopinut pirtaani, minun elämääni. Kehotin heitä miettimään nopeasti keinon, jolla yhdellä käynnillä saan molempien käyntien sisällöt kuitattua, vaikka he pitäisivät omat prosessinsa. Ratkaisu löytyi, olihan kyse paperien hoitamisesta.

Entä jos asiakkaaamme sosiaali- ja terveydenhuollossa ilmoittaa ettei käy, tämä on liian monimutkaista eikä sovi elämääni? Onnistuuko? Onko se palveluista kieltäytymistä?

Olen kokenut itse sähköiskumaisen oivalluksen siitä, miten monella eri tapaa tietty näkökulma ikäihmisiin, johtamiseen ja palveluihin voi aiheuttaa sen, että yhdenmukaistamme ja tasapäistämme ikääntyneemme. Heitä määrittää toimintakyky ja sen puutteet, avun tarve, palveluiden joukko. Ei suinkaan se, millainen elämä ja millainen ihminen heistä on elinvuosien saatossa kehittynyt ja mitä he haluavat arjeltaan.

Niin virttyneeltä kuin se kuulostaakin, pitää meidän kaikkien kansalaisina, omaisina, ammattilaisina, kuntalaisina miettiä sitä, voiko meidän kulttuurissamme kuitenkin olla tärkein arvo oma minuus, oma elämä myös silloin kun tarvitsemme apua. Voimmeko vaatia sitä ilman että jäämme jotain olennaista paitsi?

Jos näin, tämän laivan kokan kääntämiseen meitä tarvitaan kaikkia.

Oivallus on mahdollisuus ja sitten alkaa työ.

Annukka Kuismin
Annukka Kuismin

Muutosagentti, ikäihmiset ja omaishoito

Ei kommentteja

Osallistu keskusteluun